Onko tuttu tunne? Teet ajallisesti
vaativampaa korua, jossa pitää improvisoida, siis mallia ei ole. Minun
tapauksessa korun tekeminen riippuu TV-ohjelmasta, teen koruja illalla ja
katson TV:tä. Huomasin ihan suoran vaikutuksen TV ohjelmista – huonompi ohjelma,
nopeammin on koru valmis.
Ensin näen päässä ja kuvittelen minkä
näköinen korusta tulee. Sitten innoissani aloitan ja huomaan melko pian ettei
se tule näyttämään siltä mitä ajattelin. Alkuperäinen innostus vähenee, koska
joudun suunnittelemaan uudestaan ja vielä rajoituksena on materiaalin käyttö ja
tekniikat, haluan edelleen korusetin. Muutan ideaa, tässä tapauksessa ei
materiaalia, koska haluan rannekorusetiin – pöllö kaulakoru on jo tehty. Sitten
teen, askel kerrallaan, ideana on se että ”katsotaan miltä se näyttää”. Vihdoinkin
olen tyytyväinen ja jatkan tekemistä. Rannekorun teen osista, jotka ompelen
yhteen. Tässä tilanteessa en halua lopettaa lankoja, koska en tiedä vielä mitä
mihinkin voisin tehdä. Jonkun ajan
jälkeen huomaan että langat menevät sekaisin keskenään. Enää ei ole paljon
innostusta jäljellä, kun huomaan ”taas se lukko – miten mä teen sen ja minkälainen.”
ensin haen kaikki lukot ja katson mikä sopii. Ei mikään niistä, joten on selvä
että joudun tekemään lukonkin. Tässä vaiheessa sisu korvaa innostusta ja teen
vain se takia koska haluan edelleen rannekorun käyttöön. Nyt näen jo valoa
tunnelissa, lukon tekeminen on selvinnyt ja on osittain tehty, koru on
suunniteltu loppuun ja jopa lopetin ensimmäiset langat. Nyt taas innostus on
takaisin, teen innolla loppuun ja toivon että korusta tule käyttökelpoinen. Tiedän
jo nyt, että siitä tule minulle hyvin arvokas korusetti. Samalla päässä suunnittelen
seuraavan korun, niitä ei voi olla liikaa.